Koko kaupunginosa kantaa hänen sukunimeään, mutta harva tietää, kuka hän oli. Manuela Malasaña oli seitsemäntoistavuotias kirjontaompelija, makeisleipurin tytär, joka kuoli 2. toukokuuta 1808 Napoleonin joukkoja vastaan nousseessa kapinassa. Perimätiedon mukaan ranskalaissotilaat tarkastivat hänet, löysivät häneltä ompelusakset ja ampuivat hänet aseistettuna pitäen saman tien. Lapsi, saksien takia. Madrid teki hänestä symbolin, antoi hänelle kadun ja päätyi tahtomattaan antamaan hänen nimensä koko kaupunginosalle.
Tyttö ja sakset
Manuela Malasaña Oñoro syntyi Madridissa vuonna 1791 ja työskenteli kirjontaompelijana, mikä oli tavallinen ammatti kaupunginosan käsityöläisperheiden nuorten naisten keskuudessa. Kun kansa nousi 2. toukokuuta 1808 Puerta del Sol -aukiolla ja kapteenit Daoíz ja Velarde jakoivat tykkejä Cuartel de Monteleón -kasarmilla, hän oli palaamassa kotiin. Versiot eroavat yksityiskohdissa – jotkut väittävät, että hän kantoi ammuksia kapinallisille –, mutta kaikki ovat yhtä mieltä lopusta: hän kuoli ranskalaisjoukkojen käsissä vain seitsemäntoista vuoden ikäisenä.
Tarina saksista on se, joka on siirtynyt sukupolvelta toiselle, ja se selittää, miksi tämä hahmo juurtui niin syvälle. Hän ei ollut sotilassankaritar eikä salaliittolainen: hän oli tavallinen nuori tyttö, joka joutui väkivaltaisen päivän keskelle. Juuri siksi kaupunki otti hänet toukokuun 2. päivän tunnukseksi niiden kahden kapteenin rinnalle, joilla patsas todella on.
Hänen nimensä siirtyi ensin yhdelle kaupunginosan kaduista ja sitten, melkein huomaamatta, koko kaupunginosalle. Virallisesti tämä kaupunginosa ei nimittäin ole Malasaña: hallinnollisesti se on Universidadin kaupunginosa, ja vuosisatojen ajan se tunnettiin Maravillasin kaupunginosana täällä sijainneen, Virgen de las Maravillasille omistetun luostarin mukaan. Kapinallisin nimi voitti, kuinkas muuten.
Toinen kapina: La Movida
Yli puolitoista vuosisataa myöhemmin sama kaupunginosa räjähti uudelleen, mutta tällä kertaa vapaudesta. Vuosikymmenten harmauden jälkeen Madrid riehaantui kahdeksankymmentäluvulla La Movidan myötä, ja sen keskipiste oli näillä kaduilla: Alaska soittamassa levyjä kuusitoistavuotiaana, Pedro Almodóvar kuvaamassa ensimmäisiä hullutuksiaan lainakameralla, muusikoita, taidemaalareita ja ihmisiä, jotka halusivat elää kaiken kerralla.
Uskomattominta on, että viranomaiset siunasivat sen. Silloinen pormestari Enrique Tierno Galván, vakava ja erittäin arvostettu vanha professori, nousi lavalle tuhansien nuorten eteen ja päästi suustaan kuuluisan lauseensa: ”Joka ei vielä ole pöllyissä, menköön pöllyihin… ja pitäkää silmät auki.” Juuri tuo vallan ja kadun välinen yhteisymmärrys antoi La Movidan kasvaa ilman jarruja. Mitään vastaavaa ei ole tapahtunut sen jälkeen.
Noiden vuosien temppelit ovat yhä auki, eivätkä ne ole museoita. Velarde-kadulla sinnittelee La Vía Láctea, yksi legendaarisista klubeista, joka avattiin seitsemänkymmentäluvun lopulla ja jonka kautta kulki puolet La Movidasta: punkkia, rähjäistä poppia ja yhtyeitä, jotka syntyivät ja hajosivat viikossa. Calle de la Palma -kadulla El Penta säilyttää seinänsä levyjen, valokuvien ja julisteiden peitossa vuodelta 1980, eikä sillä ole mitään kiirettä panna kelloa aikaan.
Kaksi kapinaa yli puolentoista vuosisadan päässä toisistaan, samalla maaperällä. Kaupunginosan luonne ei ole muuttunut: se ei vieläkään kysy lupaa.
Älä ohita
Katu, joka antoi nimen kaupunginosalle
Muistolaatasta kokonaiseksi identiteetiksi: Malasaña voitti virallisen ”Universidadin” ja historiallisen ”Maravillasin”.
La Vía Láctea
Velarde-kadulla, yksi La Movidan legendaarisista klubeista, yhä auki ja yhä samalla asenteella.
El Penta
Calle de la Palma -kadulla seinät ovat yhä vuoden 1980 muistojen peitossa.
Toukokuun 2. päivä
Madridin itsehallintoalueen vapaapäivä: kaupunginosa täyttyy tapahtumista, musiikista ja muistelusta.
Miten kiertää Manuelan Malasañaa
Calle de Manuela Malasaña -katu halkoo kaupunginosan idästä länteen, ja nykyään se on yksi sen miellyttävimmistä valtaväylistä: terasseja, konditorioita, pieniä kauppoja ja hyvin aito naapurustotunnelma. Sieltä pääset kahdessa minuutissa Plaza del Dos de Mayo -aukiolle, jossa on Cuartel de Monteleón -kasarmin kaari Daoízin ja Velarden patsaineen: täsmälleen se kohta, josta kaikki alkoi.
Hyvä iltapäiväkävely yhdistää tuon aukion calle de la Palma -katuun, muraaleistaan tunnettuun calle del Espíritu Santo -katuun, calle del Pez -katuun ja Museo de Historia de Madrid -museoon, jossa on Pedro de Riberan barokkiportaali ja kaupungin pienoismalli vuodelta 1830. Kaikki mahtuu vähän yli kilometrin matkalle.
Toukokuun 2. päivänä, joka on Madridin itsehallintoalueen vapaapäivä, kaupunginosa täyttyy muistotilaisuuksista ja tunnelmasta. Muuna aikana vuodesta paras hetki on sunnuntaina keskipäivällä, kun aukio on pelkkää vermuttia ja keskustelua. Viavoyn reitti ”Malasaña ja La Movida” kertoo kaupunginosan kahdesta kapinasta paikallisen oppaan äänellä korvassasi, kun kävelet omaan tahtiisi.
Usein kysytyt kysymykset
Oliko kaupunginosan nimi aina Malasaña?
Ei suinkaan. Vuosisatojen ajan tämä oli Maravillasin kaupunginosa, täällä sijainneen, Virgen de las Maravillasille omistetun vanhan luostarin mukaan. Ja jos katsot Madridin virallista karttaa, näet, että hallinnollisesti kaupunginosan nimi on Universidad, alueella aikoinaan toimineen vanhan yliopiston mukaan. Malasaña livahti mukaan lähes huomaamatta: nimi hyppäsi Manuelan mukaan nimetystä kadusta koko kaupunginosan nimeksi. Kapinallisin nimi voitti, tietenkin.
Entä mitä viranomaiset ajattelivat moisesta riehumisesta?
Uskomatonta kyllä, he siunasivat sen. Silloinen pormestari Enrique Tierno Galván, vakava ja erittäin arvostettu vanha professori, nousi lavalle tuhansien nuorten eteen ja päästi suustaan kuuluisat sanat: ”joka ei ole vielä pilvessä, pankoon itsensä pilveen… ja pitäkää silmät auki”. Kuvittele pormestari yllyttämässä juhlimaan. Juuri tuo vallan ja kadun välinen yhteisymmärrys antoi La Movidan kasvaa ilman jarruja. Mitään vastaavaa ei ole tapahtunut sen jälkeen.
Missä kaikki nuo modernit juhlivat?
Aivan tässä lähellä, Velarde-kadulla, on yhä auki La Vía Láctea, yksi noiden vuosien legendaarisista klubeista: se avattiin seitsemänkymmentäluvun lopulla, ja sen kautta kulki puolet La Movidasta. Soi punk, rähjäinen pop ja yhtyeet, jotka syntyivät ja hajosivat viikossa. Kauneinta on, ettei se ole museo: se toimii yhä baarina ja konserttisalina samalla kujeilevalla asenteella. Jos palaat illalla, mene sisään ja kohota malja Alaskalle ja hänen joukoilleen.
