Hämärää ja vahan tuoksua, ja sisällä yksi espanjalaisen kuvanveiston huipuista: Cristo Yacente, makaava Kristus, jonka Gregorio Fernández veisti vuonna 1627, yksi barokin järisyttävimmistä pyhimyskuvista. Se oli jesuiittojen kirkko Valladolidissa, kunnes Kaarle III karkotti heidät.
Kolme nimeä yhdelle kirkolle
Jesuiitat olivat asettuneet kaupunkiin vuonna 1543, ja he aloittivat kirkon rakentamisen vuonna 1580. Aluksi se oli San Antonio -kirkko, ja kun Ignatius Loyola julistettiin autuaaksi vuonna 1609, sen nimeksi tuli San Ignacio.
Kun Kaarle III karkotti jesuiitat Espanjasta vuonna 1767, kirkko jäi orvoksi. Vuonna 1775 siitä tuli seurakuntakirkko, kun siihen yhdistettiin kaksi korttelin vanhaa seurakuntaa, San Miguel ja San Julián, ja siitä tulee sen nykyinen kaksoisnimi.
Karkotus syntyi pelosta ja epäluulosta: vuonna 1766 Madridissa puhkesi Esquilachen kapina, kansannousu hallitusta vastaan, ja kuningas pelästyi niin, että hän alkoi etsiä syyllisiä. Joku kuiskasi, että sen takana olivat jesuiitat, joita oli paljon ja jotka olivat hyvin vaikutusvaltaisia ja hyvin rikkaita.
Sama asetus tyhjensi kerralla satoja kirkkoja ja kollegioita kautta koko Espanjan imperiumin, ja monet päätyivät tämän kirkon tavoin seurakuntakirkoiksi, joiden nimet oli peritty aiemmilta kirkoilta.
Cristo Yacente ja mestarin konstit
Gregorio Fernándezin Cristo Yacente vuodelta 1627 on se, mitä tänne tullaan katsomaan. Katso haavoja, liinaa ja sitä kuoleman tyyneyttä, joka on niin todellinen, että se salpaa hengityksen. Joka Semana Santa -viikko (pääsiäistä edeltävä hiljainen viikko) se kulkee kulkueessa hiljaisuuden ympäröimänä.
Fernández saavutti tuon realismin nerokkaan käsityöläisen konsteilla: lasisilmät, norsunluiset tai luiset hampaat ja sarvesta tehdyt kynnet. Haavoihin ja hyytyneeseen vereen hän käytti korkkia ja puunkuoren paloja, ja kyyneliin ja valuviin veripisaroihin hartsia.
Juuri tämä tekninen ohjelmisto erottaa kastilialaisen pyhimyskuvaveiston kaikesta muusta aikansa eurooppalaisesta kuvanveistosta: se ei tavoittele ihanteellista kauneutta vaan kärsimyksen uskottavuutta.
Kirkossa on lisäksi Fuensaldañan kreivien hauta, jonka alabasterihahmot on veistänyt Gregorio Fernández itse. Se on ensiluokkainen kokonaisuus kirkossa, jonka ohi moni kävelee.
Älä ohita
Se oli jesuiittojen kirkko
Rakentaminen alkoi vuonna 1580; se oli ensin San Antonio -kirkko ja sitten San Ignacio.
Kaarle III karkotti heidät vuonna 1767
Esquilachen kapinan jälkeen. Kirkosta tuli seurakuntakirkko, kun siihen yhdistettiin kaksi korttelin vanhaa seurakuntaa.
Cristo Yacente vuodelta 1627
Gregorio Fernándezin työ, yksi espanjalaisen barokin järisyttävimmistä pyhimyskuvista.
Lasisilmät ja sarvikynnet
Fernández käytti haavoihin korkkia ja vereen hartsia. Hän tavoitteli uskottavuutta, ei kauneutta.
Miten se sopii Valladolidin-vierailuusi
Se sijaitsee vanhassakaupungissa lähellä Palacio de Fabio Nelli -palatsia, muutaman minuutin päässä Plaza Mayor -aukiolta.
Vierailu kestää noin kaksikymmentä tai kolmekymmentä minuuttia. Tarkista aukioloajat: kirkko on käytössä oleva seurakuntakirkko, ja ajat mukautuvat jumalanpalveluksiin.
Yhdessä Las Angustias -kirkon, Santiago-kirkon ja Museo Nacional de Escultura -museon kanssa se muodostaa kastilialaisen kuvanveiston reitin, joka on paras syy tulla tähän kaupunkiin.
Usein kysytyt kysymykset
Miten Gregorio Fernández saavutti tuon realismin?
Nerokkaan käsityöläisen kikoilla. Jotta hänen Kristuksensa näyttäisivät lihalta, hän pani niihin lasisilmät, norsunluiset tai luiset hampaat ja sarviset kynnet. Ja hämmästyttävintä: haavoihin ja hyytyneeseen vereen hän käytti korkkia ja puunkuoren paloja ja hartsia kyyneliin ja suuriin veripisaroihin. Siksi ne salpaavat läheltä hengen: et näe puuveistosta, näet ruumiin. Hän oli tämän niin kastilialaisen tavan veistää kipua suuri mestari.
Miksi Kaarle III ajoi jesuiitat maasta?
Pelosta ja epäluulosta. Vuonna 1766 Madridissa puhkesi Esquilachen kapina, kansannousu hallitusta vastaan, ja kuningas pelästyi niin, että alkoi etsiä syyllisiä. Joku kuiskasi, että taustalla olivat jesuiitat, joita oli paljon ja jotka olivat hyvin vaikutusvaltaisia ja hyvin rikkaita, ja Kaarle III:lle se riitti: vuonna 1767 hän allekirjoitti heidän karkotuksensa Espanjasta ja kaikista siirtomaista yhdellä kynänvedolla. Tämä kirkko jäi yhtäkkiä orvoksi, ja siksi siitä tuli lopulta se, mikä se on nykyään.
